tiistaina

Viime päivinä

olen jäänyt itselleni kiinni ajoittaisesta, toistuvasta ylimielisyydestä.
Se tuntuu pahalta. Etenkin, kun samaan aikaan tunnen lempeyden, viisauden ja anteeksiantavuuden itsessäni voimistuneen ja löytäneen uusia pintoja, joihin ulottaa värähtelevät aaltonsa. Tuntuu kai pahalta tajuta, ettei olekaan sataprosenttisen jotakin.
Ettei lempeyden ja valon voimistuminen poissulje rumia piirteitä, jotka ovat seurausta heikkoudesta.

Itselleen kiinnijääminen voi tarkoittaa kahta asiaa:

  • Se on hedelmällistä. Havainto ja sen tunnustaminen tuntuu pahalta, mutta tuska itsensä vajavaisuudesta ohjaa tarkemmaksi ja herkemmäksi huomaamaan tilanteita, joissa toimii rumasti.
  • Se on helppo unohtaa, sivuuttaa, työntää pois mielestä. Siksi kerron tästä nyt. Tässäkin, täälläkin.
---

Suihkussa leikkaan hiukset. Suihkussa voi myös itkeä, mutta se ei ole minun paikkani itkeä. Suihkussa vellon miltääntuntumattomuudessa, tanssin - ja joskus leikkaan hiuksia. Kotonani ei ole, tiettyjä paljon vaivaa vaativia järjestelyitä huomioonottamatta, mahdollisuutta peilata niskaa, joten en edes yritä suoriutua sillä tavalla nk. onnistuneesti.

Pitkät, mustanruskeasta pinkkiin liukuvat viemärinkannelle kellumaan jäävät suortuvat kertovat, että leikkasin tietysti muutakin kuin niskasiiliä. Juuri kuten ajattelin.
Elämä nyt kai ylipäätään on lipsahtelua. Se tuntuu hyvältä sekoitukselta hallitsemattomuutta ja tahallaan päin mahdollisuuksia juoksemista; enkä etukäteen voi tietää, aukeaako ovi vai törmäänkö siihen.
(Tuo ei ollut iljettävän kliseinen vertauskuva, vaan ihan tosissani muistelin päivää, jolloin neljätoistakesäisenä juoksin luokasta päin ovea pyrkimyksenäni tietysti päästä ulos ostamaan lippuja Red Hot Chili Peppersin keikalle.)
Ystäväni mukaan elämä alkoi muuttua tällaiseksi joskus vuonna 2014 hetkenä, jolloin pussailtiin sen yhden tyypin kanssa puussa, mutta viime aikoina kaikki on tosiaan alkanut eskaloitua.
Kärsisin, ellen pelonsekaisesti nauttisi.

Pirkan partahöylällä on myös mahdoton määrittää, onko jälki millistä, puolimillistä vai kaljua, joten se on läikikästä. Tiedän sen, koska painaessani käden niskaan tuntuu sormien huono ääreisverenkierto joissain kohdissa niskaa kylmempänä kuin toisissa. Olen opetellut selittelystä luopumista, ja tässä asiassa en edes koe tarvetta selitellä. Niskasiilin epätasaisuutta?! Mitä vittua.

En mennyt tänään kouluun, koska oksensin. Sen sijaan vaihdoin lakanat - en oksennuksen takia, mutta koska en eilen jaksanut ja niissä oli paljon kaikenlaista, muun muuassa sämpylänmuruja öisen eväsretken jäljiltä. Eväsretkellä teimme mielikuvitteellisia tähtikuviohavaintoja valkoisesta mdf-katosta. Parhaalla ystävälläni on mielikuvitusboakäärme.



Haluaisin kertoa tästä alla olevasta kuvasta, mutta en jaksa.
En pysty, en kykene, mutta haluaisin.

Annoin kerjäläiselle kaksitoista euroa katsottuani häntä silmiin ja pidettyäni tuplalapasin verhoituin käsin kiinni hänen paljaista käsistään pakkasella Narinkkatorin kulmilla. En tiedä, minne rahat menevät, mitä mieltä ystäväni, läheiseni ja ihailemai henkilöt ovat rahan antamisesta kerjäläiselle (Iso Numeron ostaminen olisi fiksumpaa, tiedän), en tiedä mitään, mutta jotkut impulssit synnyttävät ajatusketjuja ja kai ne silloin saavat tulla tosiksi ja näkyviksi.
Kymmenen metrin päässä oli uusi kerjäläinen, jolle en antanut mitään. Teki mieli selitellä.

Kaikki, mitä tulee kodittomuuteen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämiseen, roskaksi ja osaksi maisemaa muuttumiseen, menee nykyään ihan helkkaristi tunteisiin. Tunnen olevani aseeton, avuton ja tukehtuva, vaikka järjestäytyneitäkin tapoja auttaa on. Uskon lamaannusta seuraavan jotakin hyvää.

En enää pelkää klovneja, ja uskallan lähteä juhlista silloin kun siltä tuntuu.

sunnuntaina

Perunamuusista

Löysin kahvipurkin takaa Kansan Uutisista leikatun mehevän mustikkapiirakan ohjeen, johon olin kirjoittanut (oranssilla ohuella Stabilolla, jota vihaan, mutta jolla kirjoitan yllättävän monia ohimennenjuttuja): Paskasti täytetyt ihmiset. Laitoin sen pahvikehyksiin jääkaapin oveen siten, että kehyksen sisällä lukee "EHEV USTIK" ja kaikki muu kehyksen ulkopuolella.
  Olen alkanut kiintyä kummallisiin asioihin. Rapusta löydettyyn Tukholman seudun bussilippuun, taustansa menettäneeseen aika rumaan norsupinssiin, kuolleisiin huonekasveihin, pieneen käpyyn jonka ympärille olen kietonut venähtäneitä hiuslenkkejä; vetyperoksidista kärsineiden kerran parissa viikossa kampaamisen yhteydessä irtoavien (Vaalennutin hiukseni neljä kertaa uuden alun ja tarmokkuuden merkiksi kesän ja syksyn taitekohdassa. Tarmokkuus ei sinänsä liity kesän vaihtumiseen syksyksi, vaan muihin asioihin. Ajankohdan jonkinsuuntainen ilmoittaminen kuitenkin tuntui oleelliselta. Ettette luulisi, että olisin osoittanut em. tarmokkuutta viime viikolla tai jotakin.) persikanväristen hiusten säilömiseen yöpöydän ylimmässä laatikossa.

Kutsun tuota kaikkea merkillisyyttä taiteeksi, tai vähintäänkin lupaukseksi taiteesta.

Olen tehnyt sovinnon itseni kanssa. Tai en minä sitä tehnyt ole, tai ehkä olenkin, mutta en ainakaan kovin päättäväisesti ja yhdessä hetkessä. Eräänä päivänä vain huomasin olevani sovinnossa itseni kanssa. Voin puhua siitä joskus myöhemmin. Luultavasti kuitenkaan en, sillä olen huono pitämään tällaisia hauskuuteen ja kauneuteen liittyviä lupauksia. Helposti petetyksi tuleviin kauniiden asioiden lupauksiin sisältyy esimerkiksi luvatut kirjeet sen jälkeen, kun olen tarmokkaasti - jälleen - pyytänyt jonkun pakahduttavan kivalta vaikuttavan kaverihkon osoitteen.

Söin äskettäin perunamuusia. (Se tulee olemaan tämän blogikirjoituksen kuvituskuvanakin; en ole vielä päättänyt, mihin kohtaan aion sen sijoittaa. Suurimpia pelkojani blogini suhteen on, että luette tätä mobiililaitteella, koska olen kaikenlaisten nokkeluutta ja kikkailua vaativien tietokoneasioiden kanssa tumpelo.) 
Olen sanonut, että perunamuusissa on tiiviissä ja helposti nieltävässä muodossa paljon tunnetta: kaipuuta kohtuun, turvallisuutta, lohtua, pysähtyneisyyttä, tuttuutta. Kaikkia liikuttavia ja ravistelevia, kaihoisia tunteita.
Kun kuolen, toivon että keksitte tuosta edellä esitetystä ajatuksesta jonkun näppärän ja lyhyen aforismin, jota voitte väittää minun aina sanoneen. Perunamuusista.
Äsken siis söin perunamuusia. Tein sen punaisista perunoista ja söin sen kanssa tomaattipohjaista härkäpapukastiketta, jonka maustoin kuten äiti maustaa suunnilleen kaikki kastikkeet. (Tuo ei ollut halveksuntaa, vaan yritys ilmentää tuttuutta ja kastikkeen maun lohdullisuutta.) 
Vaikka olen sanonut perunamuusista kaiken tuon, mitä sanoin sanoneeni, yllätyin miten voimakkaasti perunamuusi todella tuo tunteet pintaan. Täytyi sammuttaa radio ja syödä hi-taas-ti, muusia, kastiketta ja sinappia toisiinsa kevyesti sekoittaen.
Perunamuusista tuli hetkellisesti kotiinpalannut olo. Katson seuraavaksi Strömsöä ja mietin Lapuan kansalaisopiston tuoksua.

Se tunne, jota kävin äskettäin läpi, oli niin valtava ja monisyinen, että se aikaansai impulsin suoltaa jonnekin tätä tekstiä, jota tässä suollan. Olen päivittänyt tänään Facebookia kahdesti tai kolmesti, joten siksi kirjoitan tänne. Ja varmaan muistakin syistä, kai. Mutta täällä minä kuitenkin olen. Tulin vain mainitsemaan sovinnosta itseni kanssa ja sellaisesta.

Kirja on tuossa lavasteena, vaikka sitä tällä hetkellä luenkin. En todellakaan pysty keskittymään yhtä aikaa perunamuusiin ja kirjaan. Jos tämän kuuleminen saa teidät kriittisemmiksi sosiaalisessa mediassa ja lehdissä esitettyjä totuuksia kohtaan, niin hyvä.


Iltaisin toinen kissoistani käpertyy selkäni taa nukkumaan. Olen aika väkivaltainen nukkuja, mutta häntä osaan varoa.
Aamuisin nousen, ruokin selkäni takanan nukkuneen kissan sekä sen, joka nukkuu mielellään kaukana ihmisestä. Laitan radion päälle, keitän kahvit ja menen takaisin sänkyyn. Siitä on tullut outo uusi tapani. En usko paheisiin, mutta olen pannut merkille, että urani aamuihmisenä on loppumaisillaan.
Hiuksiani pesen harvemmin kuin koskaan ja käytän hampaisiin tahnaa, joka jättää suuhun outoja limaluiruja. Siinä kai kaikki oleellinen.

Epäilen, että minun tulisi muuttaa blogini fonttikokoa isommaksi (koska haluan kirjoittaa monet sulkumerkinnät pienellä ikään kuin tehdäkseni niistä vähemmän häiritseviä, minkä seurauksena niistä oikeastaan tulee niin pieniä, että tuskin kukaan jaksaa niitä lukea), mutta totta puhuakseni se on tällä listalla nimeltä "40 asiaa, joita vähiten tällä hetkellä kiinnostaa tehdä".

Hei sitten.

Omakuva: Kesä 2016


Olen oppinut, että mulla ei oo varaa olla hiljentymättä.

lauantaina

sanoin tänään saatana ja anteeksi

kahdeksas päivä neljän seinän sisällä on virallinen sekoamispisteeni
itkun aiheita on listassa noin neljäkymmentä, viikon sisään.
(Tarkoititko: itkun aihe itkun aihe)

kaksikymmentä päivää sitten tajusin elämäni olevan itsekeskeistä.
sen kunniaksi menin syvemmälle itseeni ja ymmärsin, että olen väärässä.
 syksyllä aion voida sanoa: "kesällä lakkasin tekemästä asioita, joita en halua"

kerrotaanpa selkeästi:
- lakkasin käyttämästä facebookia vain siksi, että minun julkaisuistani pidetään siellä
"älä nyt kokonaan katoa somesta, miten minä sitten saan mitään sinusta"
  tule kylään, perkele. mennään parvekkeelle ja mietitään yhdessä, onko siellä makaava vihreä märkä objekti tekonurmea vai karvalankamatto.

En halua olla ihminen, joka boikotoi somea ja ylevöittää itsensä askeettisuuteen. Sosiaalinen media on mahtava juttu ja se on minun juttu. tuonut paljon ihmisiä, itsevarmuutta ja -tuntemusta ja hyvää, mutta kun kirjoittaa liikaa itsestään riippuvaisena tykkäyksistä, jää vuorovaikutusprosentti hyviin tyyppeihin ja läheisiin aika laihaksi.

- keskityn niihin ihmisiin, jotka tässä elämänvaiheessa näinä tunteina/viikkoina/kuukausina tuntuvat merkityksellisiltä. relevanteilta. ei mulla ole itse asiassa mitään syytä hengittää joka suuntaan yhtäaikaisesti, koska parhaiten tulee eläneeksi kun hengittää täysin rinnoin tätä kaikkeutta tässä.
En enää pelkää, että kaikki toisaalla katoavat, jos olen läsnä.

edellämainitut tajuamiset eivät liity ensinmainittuun sekoamiseen.

mutta ne kahdeksan päivää. kuumeessa olen ollut ja
leiponut
pessyt jääkaapin
pussaillut
käynyt koulussa
innostunut taiteesta
rakastanut
tehnyt ranskanperunoita, pihvejä ja kermaviilikastiketta
ja sitten lopullisesti kupsahtanut
kuunnellut 40 tuntia radiota putkeen ja katsonut saman verran televisiota.
katsonut ihon alle meneviä dokumentteja ja katunut sitä sängyssäni sammutettuani verhot ja valot
kissoilleni olen opettanut solidaarisuutta ja itselleni armoa.

Minulla on ollut monina hetkinä isoja lämpimiä rakkaudentäyteisiä läikähdyksiä kissojani kohtaan.
"Tuntuuko susta, että sä oot ollut aika paljon kotona?" kysyi Iida.

Armoa kai olisi antaa itsensä levätä mutta armoa on myös antaa itsensä elää kun elätyttää, vaikka pitäisikin olla sidottuna lepäämään.
Tarpeeksi pitkän ajan jälkeen elimistö kyllä opetti olemaan, tänään on sairaspäivä numero kymmenen.

viime aikoina on muutenkin tuntunut, että moni asia ja ihminen on ollut aivan paikallaan aivan oikeissa tilanteissa.

"Kyllä mun elämä on tosi hyvää nyt, lähinnä vaan tällä hetkellä seinät kaatuvat päälle."
Tänään sain minttupuffetin ja yösijattoman ihmisen, joka on todella paikallaan juuri nyt täällä.
Olemme kommunikoineet ja sanoneet toisillemme asioita kuten: "ihan paskaa"


Olen harkinnut kameran myymistä ja vaihtamista nauhuriin. Kuvan vaihtamista äänimuistoihin.

mulla on kaikki ok

(Mulla on kaikki ok ja nää kuvat
ne on karmeita, tiedän.

Käytän niihin Picasassa vaihdon käsittelyä ja Instagramissa filtteriä Clarendon. Tai kai mä niistä tykkäänkin, oikeesti tykkään aika paljonkin.
Jossain kohtaa elämää ymmärsin, että on tosi jees mennä helpoimman kautta. Ei tarvitse opetella mitään, jos ei halua oppia mitään. Jostakin aiheesta.
Muilla alueilla elämässä kannattaakin kai haluta oppia mahdollisimman paljon, oppiminen on parasta. Rakastan mun koulua ja elämää.

Emmä jaksa operoida manuaalin kanssa ja sen jälkeen photarilla, koska vihaan sitä. Oon ajatellut sen niin, että räpsin vaan menemään (pyykkiteline ja kattila jalustana), ja sitten runnon ne filtteröitynä nettiin pyhästi toivoen, ettei kukaan avaa mun blogia esim. mobiililaitteella, ja että värit näyttää samalta kaikkien muidenkin koneilla. Tai sit mä vaan toivon, ettei kukaan avaa mun blogia.

Mun ei pitänyt puhua tästä.)

Mutta niin. Mulla on kaikki ok ja oon itkenyt tosi paljon tosi hyvistä syistä.

Olen listannut joitain syitä muistikirjoihini:
  • "meinaa itkettää kun toi luennoitsija on niin herkkä ja hauras ja totta tänään ja meinaa itkettää kun elämä tuntuu eri värisinä läikkinä vahvasti monelta suunnalta ja kaikki on niin kevyttä ja samalla en tiedä mitä olen aikomassa mutta se ei ees haittaa mua"
  • "Ja sinä saat sanan, ettei elämällä ole rajaa"
  • "Koska se tuntui niin typerältä idealta, sen oli pakko toimia."
  • "..ja sit mä opin puhumaan kovaa ja sit mulla alko olla aika hauskaa"
Ja ennen kaikkea: OUTOA LÖYTÄÄ PYSYVYYS JA TURVA JOSTAIN SELLAISESTA ELINPIIRISTÄ, JONKA ON ITSE RAKENTANUT JA SAAVUTTANUT*

Tomsit kuivuu patterilla, koska ne kastui eilen tosi pahasti matkalla Saiturinpörssistä kotiin.


Ennen Saiturinpörssiä ja överikallista lohileipää kävin hakemassa tällaisen.
Etukäteen jännitin niin paljon, että en pystynyt lakkaamaan kynsiä koska pyörrytti ja pelotti. En rajannut edes silmiä, koska ajattelin, että itken meikit kuitenkin pois.

Lopulta toimenpide oli melko antiklimaattinen, odotin enemmän. Ei se oikein tuntunut missään, vähän kuin epiloisi häpykarvoja.

*Pidän kuvasta. Se muistuttaa mua kotipihasta ja kodista ja syksystä ja sen lisäksi kaikesta siitä, mistä olen lähtöisin. Mikä olen ihmisiäni ja niin edespäin.
Viime aikoina oon ollut vähän väliä liikuttunut itestäni ja siitä, miten hyvä ja vahva ja pystyvä ja hauras ja viisas ja tietämätön ja kysyvä olen. Tuntuu, että pärjään, ja että olen ympäröinyt itseni asioilla, jotka saa mut pärjäämään. Tykkään mun elämästä ihan tällaisenaan.

Olikohan se viime viikolla, kun kutsuin kylään kourallisen tuntemattomia ihmisiä. Ihmisiä, joihin olen pitkään halunnut tutustua mutta jättänyt liikaa universumin ja sattuman vastuulle. Otin vastuun itse ja nyt mun sydän on ihan palasina ympäri maata, hyvällä.
Aluksi kyselin, kuka haluaan kahviateetä, mutta aamulla homma soljui menemään.
Rakastan rakastanrakastan rakastan.

Oon idätellyt härkäpapuja ja herneitä ja ensin mainitut jättänyt kasvamaan kunnolla, kun niistä tulikin niin kauniita.
Aina hoetaan, että elämässä pitää tehdä sitä mistä tykkää, että ei saa välittää siitä mitä muut ajattelee. Koulussa oli keskiviikkona kuvanveistäjä puhumassa, ja tajusin, että tuo on oikeasti totta. Se on totta. Ja mahdollista. Niin voi olla, ja kannattaakin. Ja sen takia mä oon itkenyt.

Tatuointipaikassa turvanani ollut Veneenvahaaja sanoi: "Sä oot totisesti mennyt sinne minne kevät käskee"

Jep.

Mun luona on jälleennäkemispanttina hammasharja ja violetti kampa ja kaksi Yosaa ja yksi banaani. Jälkimmäiset aion syödä kohta pois, luotan jälleennäkemisen tapahtumiseen ajallaan ilman panttejakin.

Soittolista (aukeaa uuteen ikkunaan):
arktiseen limboon
everlong
lokkeja ja lentomuurahaisia

Toivon kaikille kaikkea hyvää, oikeesti.

perjantaina



Kateissa:
- juustohöylä
- itsevarmuutta boostaava lierihattu
- kuorimaveitsi
- terveys
(epämääräinen päänsärky, epämääräiset muistikatkokset, epämääräinen ja jatkuva kuume.
"Nukutko ja syötkö? Onko elämässäsi viime aikoina ollut stressiä ja muutoksia?")

Elämässä erehtyminen on asia, jota välttää viimeiseen asti, kuin se olisi suuri virhe, moka.
Elämässä erehtyminen on silti parasta, lopulta, aina.

Olen kovasti koettanut tavoittaa, ja muistaa, millaisia asioita mulla on ollut tapana tehdä, mitä olen tykännyt tehdä.
Murresanakirja: Tykätä = olla tapana.
Keskiviikkona laitoin vanupuikolla hammastahnaa korvakäytävään.

Primitiivisen kaltaisena tarpeena olen viime aikoina keskittynyt rakastamaan perhettäni, rakastumaan siihen jatkuvasti ja joka päivä uudelleen, samoihin asioihin.
Siihen, miten WhatsApp-ryhmässä käydään keskustelua siitä, toimiiko kahvinkeitin vai ei.
Mitä on ruokana ja kuka vie koiran pihalle.
Minä pääasiassa olen täällä alaosassa Suomea, tavoitan arkea puhelimen välityksellä.

Mutta he pyrähtivät täällä. Hetken oli alakerran Siwasta haettua tuoremehua, Ruispaloja, Eila kevytmaitoa, juustoa, Tuc-keksejä, suklaata. Asioita, joita äiti ostaa. Asioita, joita pikkuveli ostaa päästessään yksin kauppaan rahan kanssa.

Minä olen kotoisin maailmasta, jossa ei noin vain käydä alakerrassa kaupassa.
Kuva Senaatintorilta traktorimarssista muistutti jollain tapaa ikkunanäkymää yläasteen pihalle.
Tiedän, mitä tarkoittaa, kun Rasmus kertoo ympärillään tuoksuvan sauna, lapsuus ja koira (Keravalla tuoksui eilen kaneli kaikkialla). Tervettä ja turvallisen mukavaa epähygienistä tuoksua.

Vimmu sanoi: Kyllä sinä vielä löydyt. Ehkä vähän erilaisena tai eri paikasta, kuin olet tottunut etsimään, mutta takuulla. Ja se on hyvä.

Se on totta.

Olen hankkinut radion. Kuuntelen kanavaa, joka soittaa Roxettea, Ricky Martinia ja suurena miinuksena aivan liikaa Haloo Helsinkiä. Tänään aamulla siellä puhuttiin leivinuunista. Luin samalla ostamaani Kodin Kuvalehteä - minusta on alkanut tulla niin malttamaton, etten enää voi odottaa pääsyä lapsuudenkotiin.
Pitäisikö irtisanoutua suvun aikakauslehtiringistä ja tehdä oma tilaus?

Muuten olen lähinnä istunut sohvalla. Vastaanottanut ääniviestejä ja itkenyt holtittomasti kuullessani pitkästä aikaa rakkaan ystävän äänen. Sellainen herättää, pudottaa, kirkastaa sumun jälkeen.
Olen miettinyt, pitäisikö lukea kaikki omistamani kirjat.

Tänään meikkasin ja lähdin ulos, vaikka tiesin, että valo tulee sattumaan päähän ja silmiin. Tiesin, että tulen hengästymään leipähyllyllä ja tiesin senkin, etten välttämättä kaupassa muista, mitä olin ostamassa.
Huulipunan voima on ihmeellinen. Pienestä putkilosta naamaan levitettävä aine luo tunteen, että olen upein, vahvin, voittamattomin. Vaikka se ei kohottaisi fiilistä hymyyn saakka, tunnen, miten koko maailma arvostaa minua. Ostin kuivauslastan, koska se oli -30% alennuksella ja koska tarvitsin sitä.

Ihminen, jolla on huulipunaa ja laukussa Sinin kuivauslasta, ei ole sellainen, jonka kurkkuun olettaisi juuri silläkin hetkellä valuvan mätää. Kukaan tuskin edes arvasi, etten ollut avannut verhoja moneen päivään, vaan matkustanut taksilla terveyskeskukseen ja takaisin.

Minä olen asettanut itselleni tälle keväälle kolme tavoitetta:
- hankkia reisilihakset ja paineenkestävät pakarat takaisin
- muistaa rakastaa
- kirjoittaa vihkoon neljä kertaa viikossa
(+ noudattaa neuvoa: "Ei kannata yrittää olla liian urhea")

Kutsuin huhtikuussa kylään 20 miltei tuntematonta ihmistä. Sellaista, joita olen kyllästynyt stalkkaamaan somessa. Joihin haluan ihan oikeasti tutustua.
Tiedän, että se tulee olemaan hurjin ja pelottavin lahja itseltä itselleni aikoihin.

Täytyisi jaksaa muistaa varata tatuointiaika.